Long Play ja nettinatiivien kädettömyys

Ostin ensimmäisen kerran Long Play -artikkelin innostuttuani Ilkka Pernun kirjoittamasta pääkirjoituksesta uusimman Totuuksien tavaratalo-artikkelin esittelyssä.

Pernu kertoo siitä väärästä käsityksestä, joka tuntuu olevan vähän kaikilla, että nykyteinit tai ”nettinatiivit” oikeasti osaisivat hakea tietoa netistä ja ymmärtävät Internetin toimintaa jotenkin erityisen hyvin.

Sitä ei kyseenalaista varmaan kukaan että nuoret osaavat hakea verkosta viihdettä ja käyttää sitä kommunikaatioissa toisten kanssa, mutta miten onkaan tiedon teknisen hakemisen ja erityisesti tiedon luotettavuuden arvioimisen kanssa?

Aiheesta kiinnostuneena ostin välittömästi Totuuksien tavaratalo-tekstin 3,90 € hintaan, luin sen ja petyin. Kyseessä oli lyhyehkö artikkeli hieman kajahtaneesta liikemiehestä joka käyttää yhtiönsä rahaa levittämään kaikenlaista vainoharhaista salaliittoteoriaa kauppojensa lähialueille.

Itse artikkeli oli ihan kivasti kirjoitettu eikä suoranaisesti huono, mutta se ei käsitellyt ollenkaan sitä asiaa joka itseäni kiinnosti, eli nettilukutaitoa ja mediataitojen osaamista, mitä artikkelin ”pääkirjoituksessa” käsiteltiin. Salaliittoteorioiden ja puhtaan roskan levittäminen netissä ja sen motiivit toki olivat ihan mielenkiintoista luettavaa, mutta… silti 4 euroa tekstistä tuntui aika isolt rahalta. Tuskin ostan Long Play artikkelia uudelleen ihan pian.

Mutta onneksi pääkirjoituksesta löytyi linkit kahteen tutkimukseen joita aloin pläräämään läpi, joten ehkä tuo 4 euroa ei sitten mennytkään ihan kokonaan hukkaan.

Tutkimuspaperien havaintoja

Luin Bartlettin ja Millerin tuotoksen huomattavasti Carita Kiilin paperia tarkemmin, sillä siitä luin vain lopun yhteenvedon ja tehdyt havainnot. Kiilin havainnot ja tutkimukset esim. argumentointikaavio-menetelmän käytöstä vrt. muistiinpanomenetelmän käyttöön jne. kiinnostivat vähemmän kuin hänen yleiset havaintonsa lukiolaisten Internetin käyttötaidoista. Pitänee paneutua Kiilin tutkimuksiin tarkemmin paremmalla ajalla ja vinkata niistä kouluni muille opettajille.

Muuten mukavan tiiviillä ja selkeällä Bartlettin ja Millerin paperilla on oikeastaan kolme pientä ongelmaa:

• Sen käsittelemät tutkimukset olivat vuosilta 2005 – 2010, joten mielestäni osa tutkimuksien tuloksista on jo vanhentuneita, ottaen huomioon miten nopealla syklillä Internetin käyttötottumukset muuttuvat.
• Tuloksia on vaikea yleistää Englannin ja Walesin ulkopuolelle, sillä opetuksen sisältö ja kulttuuri ovat (yllätys yllätys) erilaisia täällä Suomessa kuin tutkimuksen kotimaassa.
• Opettajille tehdyn kyselytutkimuksen yleistettävyyden kyseenalaistavat myös tekstin kirjoittajat itse, sillä vastaajia oli vain 509 ja on selvää, että vastaajiksi verkkokyselyyn on seuloituneet asiasta kiinnostuneet ja osaavat opettajakunnan ”nettinatiivit”.

Havainnoista voisi aloittaa vaikka siitä, että 12-18 vuotiaat ovat toki itsevarmoja netin käyttäjiä, mutta tarkempi tarkastelu paljastaa heidän osaamisensa olevan reilusti heikompaa kuin mitä he taidoistaan luulevat. Puutteita nettilukutaidossa havaittiin olevan etenkin seuraavissa kohdissa:

• Liian harva pysähdy miettimään hakemansa tiedon luotettavuutta.
• Tiedon luotettavuutta arvioidaan usein sivuston ulkoasun mukaan.
• Vain 1/3 9-19 vuotiaalle (britille, vuonna 2008) on opetettu medialukutaitoja/nettilähteiden luottettavuuden arviointia.

Kiili kommentoi yllä olevien lisäksi seuraavia asioita tutkiessaan lukioikäisten työskentelyä:

• Oppilailla oli vaikeuksia löytää tehtävän aiheeseen löytyvää tietoa. Aikaa meni liikaa tiedon etsimiseen koska esim. hakukoneita ja niiden tuloksia ei osattu käyttää sekä tulkita oikein.
• Opiskelijat keskittyivät enemmän tiedon sisällön relevanssiin kuin sen luotettavuuteen
• Opiskelijoiden taitojen välillä oli huomattavia eroja.

Positiivisena yksityiskohtana Kiilin mukaan vain harva opiskelija käytti lähteinään luotettavuudeltaan kyseenalaisia sivustoja. Molemmissa papereissa painotettiin myös sitä, miten tärkeää olisi osata tehdä teknisesti paremmin hakukyselyitä ja ymmärtää hakukoneiden sekä ylipäätänsäkin Internetin toimintaa mutta etenkin harjoitella lisää hakutulosten ja tekstin kriittistä arviointia.

Internet tiedon lähteenä

Miten siis aloittaa ja saada oppilaat erottamaan puolueellinen tieto, propaganda ja puhdas valhe ”objektiivisesta” faktasta ja höpö-höpö -tutkimus tieteen ja taiteen sääntöjen mukaan tehdystä tieteellisestä tutkimuksesta? Miksi muka Internet on erilainen tiedon lähde kuin perinteisemmät mediat?

Molemmissa papereissa esitettiin Internetin käytön ongelmia tiedon lähteenä. Bartlett ja Miller listaa monelle hyvinkin tuttua litaniaa Internetin ongelmakohdista, liittyen siihen millainen Internet on tiedon lähteenä:

• Internetissä voi julkaista tietoa kuka vain.
• Nimettömyys ja vastuu sisällöstä. Mistä voimme tietää mihin luottaa jos emme tiedä kuka tiedon on tuottanut? Vastuu on tiedon hakijalla.
• Taito- ja asenne-erot sukupolvien välillä. Edellinen sukupolvi ei kykene opastamaan nuorempaa sukupolvea Internetin käytössä.
• Propagandasivustot ja sivut jotka esittävät tarkoituksella väärää tai vääristettyä tietoa ovat yleistyneet. Miten ne voi tunnistaa?
• Kuva- ja videomanipulaation helppous ja ulkoasulla/tuotantoarvoilla väärän tiedon tekeminen houkuttelevammaksi hyväksyä sellaisenaan.
• Mielipiteiden jakautuminen suljettuihin leireihin, jotka eivät kykene kommunikoimaan toisten leirien kanssa. Mielipiteet eivät kohtaa rakentavasti.

Osa näistä ongelmista johtuu suoraan Internetin perusperiaatteista (esim. netin avoimuus ja keskushallinnon puute). Uusi tekniikka on siis tuonut mukanaan niin uusia mahdollisuuksia kuin myös uusia uhkiakin. Ratkaisu ongelmiin ei kuitenkaan ole Bartlettin ja Millerin mukaan verkon sensuroinnissa vaan Internetin luonteen ymmärtämisessä ja siinä että kaikille opetettaisiin taitoja hakea, arvioida, tulkita ja ymmärtää tietoa Internetistä.

Mitä sitten oppilaille tulisi opettaa? Brittitutkijat listaavat oleellisiksi medialukutaidoiksi esim.

• Internetin teknisen toiminnan ja logiikan tuntemisen.
• Tiedon kriittisen arvioinnin taidot.

Kiili listaa tiedon kriittisen arvioinnin taitoja hieman tarkemmin sisältämään esim. seuraavanlaisia taitoja:

• osaa pohtia tekstin julkasijan tarkoitusperiä,
• kykenee huomioimaan eri näkökulmia ja lähestymistapoja asian käsittelyssä,
• tunnistaa erilaisten perustelu- ja argumentaatiotapojen (laatu)eroja ja
• tunnistaa myös omien asenteiden vaikutuksen tietojen käyttämisessä.

Brittitutkimuksen opettajille tehdyn kyselyosuuden tuloksista päällimmäisiksi nousivat opettajien huoli siitä, millä tasolla oppilaiden Internetin käyttötaidot ovatkaan. Lisäksi opettajat liki yksimielisesti halusivat medialukutaitoja tärkeämmäksi osaksi koulun opetussuunnitelmia. Ehkä huolestuttavin osa havaintoja oli se, että liki puolet vastanneista opettajista oli törmännyt oppilaiden töissä propagandaan, salaliittoteorioihin tai muuten väritettyyn/vääristeltyyn tietoon.

Sekä Kiili että Bartlett ja Miller esittävät Internetin olevan jatkuvasti merkittävämpi tiedon lähde, eivätkä meidän taitomme hakea Internetistä tietoa ja opettaa tiedonhakua ole ollenkaan riittävällä tasolla. Mitä tekstien kirjoittajat sitten ehdottavat ratkaisuksi? Miten tästä edetä?

Miten Internetin lukutaitoa voisi kehittää?

Britit ehdottavat aika yleisellä tasolla olevia ratkaisuja (jotka tosin pätevät varmaan täällä Suomessakin):

• Medialukutaidon tulisi olla keskeinen osa opetussuunnitelman perusteita ja opettajien koulutusta riippumatta oppiaineesta tai koulutasosta.
• Valtion tulisi tehdä enemmän yhteistyötä yritysten ja yhteisöjen kanssa kehittääkseen luotettavia, mielenkiintoisia ja monipuolisia oppimateriaaleja ja opettajien resursseja medialukutaidon eri osa-alueista (esim. hakukoneiden toiminnasta ja logiista materiaalia peruskouluille vaikka Googlelta?)
• Vanhempien tulisi ottaa aktiivisempi rooli lapsiensa Internetin käytön ohjaamisessa sekä tietoon kriittisesti suhtautumiseen oppettamisessa. Ongelmaksi nouseekin se, onko vanhemmilla näitä taitoja itselläkään?

Kiili lisää myös koulun ja oppituntien tasolla tehtäväksi sen, että kun oppilaille annetaan tiedonhakuun liittyviä tehtäviä, niiden tulisi tukea oppilaita informaation prosessoimisessa. Tämä tarkoittanee sitä että tehtäväantojen tulisi ohjata ajankäyttöä myös tutkittavan aiheen ja tehtävän merkityksien tutkimiseen, niistä keskusteluun, eikä vain tiedon mekaaniseen etsimiseen ja kirjaamiseen.

Ei mitään uutta auringon alla?

Mitä tutkimuksista (tai ehkä tarkemmin Kiilin paperin tapauksessa sen yhteenvedosta) jäi sitten käteen? Ei mitään kovinkaan uutta. Toisaalta sain vahvistusta sille, että medialukutaidot ja Internetin tiedon käsittelyn taidot ovat tärkeitä niin koulussa kuin yleensäkin kaikkialla ja että niitä tulisi opettaa kouluissa entistä suuremmalla painoarvolla.

Minunkin pitäisi etsiä parempia materiaaleja joissa olisi hyviä aiheeseen liittyviä tehtäviä, joilla voisi esim. seiskaluokkalaisten kanssa pohtia tiedon laatua ja luotettavuutta kun puhumme Internetin käytöstä tiedon lähteenä. Mistä hyvä lähteitä löytyisi? Pitänee tutkia asiaa tarkemmin.

Niin ja opin että mietin kaksi kertaa pidempään laitanko 4 € Long Play -artikkeliin vai en.

Lähteet

1. Google-syrjäytyneet (Pernu, 2013, Long Play -pääkirjoitus)
2. Truth, lies and the internet, a report into young people’s digital fluency (Bartlett, Miller, 2011, Demos UK, www.demos.co.uk, pdf)
3. Online Reading as an Individual and Social Practice (Carita Kiili, 2012, pdf)